Etusivu
Palvelut/tuotteet
www.rahoitus.fi
Asiakkaita
Palaute

Tilaukset

Suomen ympäristökeskuksen tiedote 12.3.2003

Kolmella eurooppalaisella maaseutualueella on tutkittu sitä, millaiset edellytykset EU:n maaseutuohjelmat tarjosivat yhteiskunnalliselle oppimiselle. Yhteiskunnallista oppimista tarvitaan silloin, kun ympäristönäkökohdat halutaan nivoa osaksi maaseudun kehittämistä. Suomen tutkimusalueena oli Etelä-Pohjanmaa, ja siihen verrattiin Iso-Britannian East Anglian ja Ruotsin Gävleborgin alueiden kokemuksia.

Kaikissa kolmessa tapauksessa EU-ohjelmien toimeenpanoon osallistuminen edellytti henkilöiltä runsaasti erikoisasiantuntemusta ja useimmiten vakiintunutta asemaa elinkeinojen kehittämistoiminnassa. Pahimmillaan kuilu vaikutusvaltaisten toimijoiden ja maallikoiden välillä kasvoi. Tämä käy ilmi maa- ja metsätieteiden maisteri Helena Valveen ympäristöpolitiikan alaan kuuluvasta väitöskirjasta, joka tarkastetaan perjantaina Tampereen yliopistossa.

Ympäristönäkökohtien nivominen kaikkeen yhteiskunnalliseen toimintaan ja päätöksentekoon on ympäristöpolitiikan keskeinen tavoite. Muun muassa hallinnolliset rutiinit muovaavat käsitystä siitä, missä määrin ympäristökysymyksiä voidaan ottaa päätöksenteossa huomioon. Ympäristöintegraation onnistuminen riippuu paljolti siitä, millaisia edellytyksiä ongelmanratkaisutilanne tarjoaa osallistumiselle ja vuorovaikutukselle: pystyvätkö keskusteluun osallistuvat tahot yhdessä tuottamaan uusia ratkaisuvaihtoehtoja. Mitä pienemmälle joukolle suunnittelun katsotaan kuuluvan, ja mitä tarkemmin asiantuntemus rajataan, sitä epätodennäköisempää on, että suunnittelussa kyettäisiin irtautumaan vakiintuneista ajatusmalleista.

Useidenkaan ihmisten kohtaaminen ei kuitenkaan takaa oppimista, sillä vuorovaikutus kilpistyy helposti eri tahojen edunvalvonnaksi, jossa kukin tarkastelee asiaa tietyn ryhmän edustajana. Yhteiskunnallisen oppimisen kannalta olisi tärkeää, että osallistujat irtautuisivat rooleistaan. Esimerkiksi maanviljelijä voisi osallistua vesiensuojelu-keskusteluun paitsi oman ammattikuntansa edustajana, myös äitinä tai isänä, naapurina ja virkistyskalastajana.

EU:n maaseutuohjelmat synnyttivät tutkimusalueilla uusia käytäntöjä ja muuttivat vanhoja, mutta ne myös vahvistivat jo olemassa olevia suunnittelurutiineja. Tavallista oli, että vaikutusvalta keskittyi entistä suppeammille viranomais- ja asiantuntijaryhmille. Jos yhteiskunnalliselle oppimiselle oli ennestään hyvät edellytykset, ohjelmat vahvistivat valmiuksia ja päinvastoin. Etelä-Pohjanmaalla asiantuntijavetoinen metsänparannustoiminta jatkui entiseen tapaan, ilman uusia osallistujia tai innovaatioita, kun taas East Angliassa jo ennestään aktiiviset kansalaisjärjestöt synnyttivät ympäristöpoliittisesti mielenkiintoisia kehittämishankkeita.

Toisaalta yhdenkin suunnittelijan innovatiivisuus tai jonkun kansalaisryhmän spontaani aktiivisuus saattoi parantaa oppimisen edellytyksiä huomattavasti ja vaikuttaa lopputulokseen. Lisäksi saman alueen sisälläkin ohjelmien vaikutukset vaihtelivat. Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla eräiden maataloushankkeiden luomat verkostot synnyttivät uusia ideoita mm. maisemansuojeluun ja viljelykasvien valintaan.

Tutkimuksessa tuotettua mallia voidaan soveltaa yhteiskunnallisten ohjauskeinojen aiheuttamien muutosten ja erityisesti niiden ympäristövaikutusten arviointiin.

LISÄTIETOJA:

Suomen ympäristökeskus (SYKE):

• vanhempi tutkija Helena Valve puh. (09) 4030 0330, Helena.Valve@ymparisto.fi
• tiedottaja Sirpa Pellinen puh. (09) 4030 0703 ja 040 740 2754, Sirpa.Pellinen@ymparisto.fi
• Väitöskirja "EU:n maaseutuohjelmien tarjoamat yhteiskunnallisen oppimisen edellytykset - kolmen institutionalisoitumisprosessin vertailu " Internetissä sarjassa Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 238